Luottolenkkarit

Esittelen nyt teille luottokenkäni. Kengät ostin Kagasniemen pieneltä kirpputorilta vajaa pari vuotta sitten, joten pari syksyä ja talvea olen jo ehtinyt niissä tallustella. Mun mielestä parasta on, että se tällaiset kevyet maiharit käy kaikenlaisten vaatteiden kanssa. Kengät on nahkaa, joten tuo väri aina vähän tuntuu kuluvan… Onneksi on keksitty kenkäplankki, jonka kanssa voi aina palauttaa jalkineet kuosiin!

Arvaatteko, kumpi on ennen ja kumpi jälkeen hoidon..?

Parasta on, että nää on ihan täydellisen kokoiset, malliset, ei hierrä, voi kävellä miljoonia kilometrejä… Ja maksoi KAKSI EUROA. Siis kaksi euroa, se mamma joka nämä heitti myyntiin, ei ole ymmärtänyt näiden arvoa… Koska mä en luovu näistä koskaan!

Made in Finland


Tuunaus valmis!

Ehkäpä ostan vielä uudet nauhat, niin nää on as good as new. Ahh näiden kenkien kanssa on kyllä ollut rakkautta ensi silmäyksellä, ja tämä suhde kestää till the end.

Ja nyt mun täytyy käydä varovaisesti tiedustelemassa, josko kattimaakarit tekis hieman tilaa sohvalla ja pääsisin aloitamaan perjantai-iltani sarjojenkatselumaratonin. Hyvät tsäänssit on, että joudun istumaan lattialla…

Immaterialisoituminen

Sehän on fakta, että kämppä on aina puoleksi täynnä ihan turhaa roinaa. Yleensä sen kaiken saa jotenkin näppärästi piilotettua survomalla laatikoihin, varastoon, sängyn alle, pöydän päälle… Ja sitten täytyy ihmetellä, että onko tässä asunnossa tosiaan näin vähän säilytystilaa. Yleensä tavarapaljouden havaitsee vasta muutettaessa asunnosta toiseen (“en mä varmaan kovin montaa pahvilaatikkoo tarvi…”) kun niitä pahvilaatikoita ja jätesäkkejä sitten kannetaan päiväkaupalla otsa hiessä ja kaverit kiroaa ettei enää ikinä tarjoudu avuksi yhtään mihinkään..

Varsinkin minä Supermuuttaja saan usein kuulla omistavani paljon tavaraa. Juuri näiltä kantamiseen kyllästyneiltä kavereilta. Oon aika hamsteri, myönnettäköön. Melko hyvin sain vähennettyä omaisuuttani kolme vuotta sitten kun muutin Viroon (okei, ison osan vaan piilotin äitin luo…) ja silloin muutin mukanani pelkästään henkilöautollinen tavaraa. Ihan jees, Virossa kuitenkin vuokra-asunnot on valmiiksi kalustettujakin niin huonekalujakaan ei tarvitse. Kuinkas ollakaan, paluumuuttokuorman rahtaus tapahtui sitten kuitenkin pakettiautolla…

Katselin kaikkea taas mukaani tarttunutta turhaa tavaraa, ja tunsin helpotusta kun tiesin että niistä pääsisi pian eroon, hintalaput päälle ja hyvää matkaa. Mutta sitten tapahtui taas se salamannopea muodonmuutos, kun tää kaikki turha ja tarpeeton muuttui yhtäkkiä niin arvokkaaksi ja tunteita herättäväksi. Ihan vaikka esimerkkinä mun korut. Käytän aika harvoin koruja, ja kun käytän, ne on ne samat mitkä mulla roikkuu kaulassa tai korvissa. Korulaatikko kuitenkin pursuaa yli äyräidensä, enkä edes ikinä katso sinne sisälle. Ehkäpä sieltä vois siis karsia? No mut kun niitä alkaa tarkemmin katteleen niin ei ykskään ole sellainen mistä voi luopua, koska vaikkapa tän yhden ostin lukion ekalla kirppikseltä kun asuin boheemissa luukussani jossa oli oranssit seinät… Tääkin muovinen rannerengasviritelmä on ihan tosi tärkee, muistan kun kerran se oli kädessä ja join vahingossa kauheet kännit… Ahh sweet memories!

MUTTA. Nyt on aika olla kovana. Kaikki turha kiertoon. Nyt. Heti. Mutta entä jos—- NO JOS TARTTET NIIN SITTEN OSTAT UUDEN. Right? Pari jätesäkillistä vaatteita ripustelin jo kirpputorin tangoille… Eikä tuntunut yhtään pahalta! (Ja loppuihin vaatteihin läimäilin kauheella kiireellä hintalaput ja heittelin sinne loosin pohjalle, sillä kirppis meni kiinni ja ne tädit hätisteli mua sieltä pois…!)

Immaterialisoituminen kunniaan! Tai ainakin omaisuuden realisoiminen, jotta voi ostaa jotain uutta kivaa tilalle…